50 SEURAAJAN SPECIAL: Tarina - Ellan aikamoinen seikkailu! (aka teh Projekti)

/// Pitäs tulla/olla tullu sunnuntaiaamuna ajastettuna, toivottavasti en mie tai Blogger sössi/oo sössiny mittää :D ///

A/N: Alku aina vaikein, viimeks oon kirjottanu suomeks jotain joskus ~2008 ja sen jälkeen vaan englanniks ja melkein kaikki pelkkää fanfictionia, joten sen takia toi alku saattaa paikotellen olla todella tönkkö lukusista läpilukemisista huolimatta. Mut kyl se siitä lähti sit kulkemaan, joten koittakaa jaksaa ensimmäiseen tähtiriviin asti ku sitten helpottaa. Lisäks ilonen teksti ei oo koskaan ollu miun bravuuri - en saa siihen oikein tunnetta mukaan koska en vaan osaa kirjottaa ilosia juttuja syvällisesti. Mut lukekaa nyt ja tuomitkaa vasta sitten :D 
Lisää ajatuksia ja pölinää kiinnostuneille seuraa projektin loppusanat -postauksessa.
Betalukemisesta ja tekstin analysoimisesta kiitos siskolle.

MADNESS* kuittaa~

(*...mikä Madness? Nimimerkkini osa monissa paikoissa ja josta tykkään kyl enemmän ku Aadasta, joten oon miettiny et vaihanko sen tännekii...)

**********************************

ELLAN AIKAMOINEN SEIKKAILU

Uusi aamu sarasti Hidden Springsin kylässä.

Syrjäisen tien varrella seisoi pieni talo - minun taloni.

Ja minä olen Ella Salmon.

Pakollisesta aamuhaukotuksesta huolimatta heräsin erittäin pirteänä, vaikken edellisiltana meinannutkaan millään saada unen päästä kiinni. Suuret suunnitelmani olivat pitäneet minua valveilla harva se ilta.

Mutta vihdoin suunnitelmani olivat tulleet siihen pisteeseen, että tänään pystyin jatkamaan seuraavaan vaiheeseen, josta olinkin haaveillut jo pikkutytöstä asti.

Tänään tulisi olemaan suuri päiväni!

Olin tehnyt valmisteluja jo kauan ja vihdoin odotukseni palkittaisiin.

Koitin syödä niin tukevan aamiaisen kuin suinkin pystyin (jännityksen vuoksi se oli lähes mahdotonta) - seuraava ateriani voisi hyvin olla pitkänkin ajan kuluttua.

Aamiaisen jälkeen koko keho innostuksesta hehkuen lukitsin talon ulko-oven ja taapersin kohti takapihan pientä vajaa. Jokainen askel tuntui polttavan maahan kuopan. Tunsin oloni karkkipäivää odottavaksi lapseksi, niin innoissaan olin.

Endorfiini sekä adrenaliini virtasi suonissani ja käteni tärisivät niin hurjasti, että tuskin sain avainta sujautettua vajan lukkopesään. 

Hengittäminen oli lähes mahdotonta pysähtyessäni ihailemaan näkyä. Olin nähnyt tuon kapistuksen jo monen kuukauden ajan, mutten silti ollut uskoa silmiäni. Se olisi nyt valmis! Hymy pakottui kasvoilleni.

Siinä se oli. Aikakone. Omaa käsialaani, salaisuuteni, jota olin vartioinut erittäin tarkasti. Tässä pienessä kylässä huhut levisivät kuin kulovalkea ja naapurin mummojen lempiharrastus oli istua kiikaireneen puskissa stalkkaamassa toisiaan kilpaillen, kenellä olisi hallussaan päivän maukkain juoru.

Hetken tuijoteltuani päätin olevan toiminnan aika. Mutta mihin matkustaisin? Tulevaisuuteen, ehdottomasti. Se oli kiehtonu minua aina. Näpyttelin paneeliin vuosiluvun muutaman kymmenen vuoden päähän. Ja painoin enter. Kämmeneni olivat jo hiestä märät.

Aikakoneen ovet liukuivat sulavasti auki - se siis toimii! Koneen sisusta oli erikoisen savun tai sumun peitossa ja sekös vasta näyttikin mielenkiintoiselta!

Sen enempää aikailematta hyppäsin sumun sekaan.

Ja kuulin ovien liukuvan takanani kiinni. Olinko tosiaan juuri matkalla tulevaisuuteen?

*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*

Sumun seasta näin kirkkaan valon tunkevan sisään aikakoneen jokaisesta nurkasta, jopa niistä, joiden luulivan olevan täysin tiiviitä. Jännityksen sijaan ruumiiseeni alkoi virrata hippunen pelkoa. Mitä jos tämä koituisikin viimeiseksi matkakseni? Oliko ajatukseni ollut sittenkin aivan typerä ja vastuuton? Mitä jos tämä ei toimisikaan? Voisinko jäädä jotenkin jumiin ajan ja tilan väliin?
Valo kirkastui kirkastumistaan ja lopulta en enää voinut pitää silmiäni auki, oli kuin viileä aurinko olisi ympyröinyt minut. Olin lähes varma, että näkemäni ei enää ollut mitään muuta kuin valoa tunnelin päässä.

Seuraavaksi tunsin kovan rysähdyksen, kuin olisin pudonnut kovalle maalle. Ja sitten valo katosi. Avasin silmäni varovaisesti, mutta näin vain pimeää. Vähitellen kuitenkin aloin hahmottamaan jotain ympärilläni...

Se oli jotain, mikä näytti aivan puulta. Keskellä pientä aukeaa. Puu, joka oli tuhoutunut laskeutumiseni seurauksena. Vai miksi ikinä tätä pitäisikään kutsua. Aukeaa ympäröivät puut olivat tulen väriset, paikka näytti kuin kuuluisi fantasiaelokuvaan. Mutta missä ihmeessä mahdoin olla?

Koitin katsella ympärilleni, mutta en nähnyt kuin kuusia silmänkantamattomiin. Ei auttanut muu kuin lähteä kulkemaan kuusien keskellä sivistystä etsien. Jos tarpeeksi kauan kulkisin samaan suuntaan, olisi pakko jossain vaiheessa tulla vastaan edes jotain elävää. Muutakin kuin kuusia!

Elävästä en tiedä, mutta jonkin ajan kuluttua törmäsin erikoiseen näkyyn. Entisestään tiheentyneen kuusimetsän keskellä oli nuoli ja maassa reikä. Reikä oli musta kuin sarjakuvissa. Nuoli osoitti kohti reikää erittäin houkuttelevan näköisenä. Katselin vielä kerran ympärilleni, mutta kaikkialla oli vain kuusia kuusien perään. Lisäksi täällä, missä sitten olinkaan, alkoi päivä taittua yöksi.

Minulla ei siis ollut muutakaan mahdollisuutta. Nielaisin muutaman kerran kuuluvasti ja päätin hypätä. Hitot, minähän olin tutkimusmatkailija!

Alta aikayksikön, pimeän likumäeltä tuntuvan matkan jälkeen tupsahtin kovalle maaperälle.

Mutta mikä oli tämä äärimmäisen oudon näköinen paikka?

"Anteeksi, mikähän tämä paikka mahtaa olla? Ohikulkumatkalla ollaan..." kysyin naurahtaen ensimmäiseltä vastaantulijalta. Joka oli muuten ehkä oudoin koko paikassa (elävää luurankoa lukuunottamatta, mitähän ihmettä???) mikä kyllä vilisi jos jonkin näköistä simiä.

Tuo lievästi elävään kuolleeseen vivahtava nainen katsoi minua hieman epäuskoisesti. "Anteeksi nyt vaan, mutta Taikakaupunkiin ei eksytä tai satuta ohikulkumatkalle. Tänne tullaan, jos on asiaa. Ja tästä tiedetään vaan, jos kuuluu Taikakaupunkiin. Ja sinun kohdalla ilmeisesti kumpikaan ei pidä paikkaansa."

"Vai että Taik--- Öö niin siis, kiitos avusta, sitten, heh." Koin parhaaksi poistua takavasemmalle naisen viirusilmien liimaantunut katse selässäni.

Seuraavaksi törmäsin mustiin pukeutuneeseen, lievästi ilkeän näköiseen naiseen.

"Terve!" hihkaisin ehkä liiankin pirteästi, vain tajutakseni sen liian myöhään. Koko kaupungin tunnelma oli erittäin synkkä ja suorastaan musta.  Tämäkin nainen katsoi minua kummasti kulmiensa alta ja murahti jotakin epämääräistä vastaukseksi.

"Salmon, Ella", sanoin ja ojensin käteni kätellekäseni, mutta nainen vain siirsi hitaasti katseensa kasvoistani käteeni ja takaisin kasvoihin.
"Anni Kamala", nainen vastasi suhteellisen karhealla äänellä, "vaikken tiedäkään miten se sinulle kuuluu. Mutta voin kyllä muuttaa sinut sammakoksi jos niikseen tulee."

Ei, kyllä nämä Taikakaupungin simit olivatkin sitten outoja.

Ja jälleen kerran suuni puhui ennen ajatuksiani: "Sammakoksi? Ei kiitos. Vaikka kieltämättä oloni tuntuu vähän hassulta. Kasvonikin näyttävät kummallisen oudoilta, vai mitä? Tämä pukukin on kamalan tyylitön. Ja nämä kädet, aivan järkyttävät lapiot! Ja---"

Enempää en kerennyt sanoa, kun Anni Kamalaksi esittäytynyt nainen nosti kätensä pystyyn: "Riittää! Hulluja yhtä kaikki, mutta sinä olet kaiken huippu. En edes halua tietää millainen olisit sammakkona, joten terve menoa."

Ja niin tuo mustiin pukeutunut nainen katosi yhden rakennuksista taakse.

Minä sen sijaan tulin siihen tulokseen, että Taikakaupunki oli hullujenhuone ja lisäksi töykeitä simejä pullollaan ja minä voisin siirtyä seuraavaan osoitteeseen. Valitettavasti aikakoneeni ei siirtynyt mukanani, mutta asiaa tutkineena tiedän, että ajassa siirryttäessä jossain täytyy olla koje, jolla pääsee eteenpäin eli yleensä takaisin omaan aikaan. Niimpä aloitin etsintäni.

Olihan se vähän hölmöä ja haju ei ollut mikään miellyttävin, mutta kyllä minä aikakoneen tunnistan kun sellaisen näen!

Jep, nappulat ja kaikki löytyivät, kun vähän näki vaivaa. Vielä ei ollut aika palata kotiin, siispä ohjelmoin aikakoneen viemään minut jälleen eteenpäin tulevaisuuteen. Kunnon seikkailu piristää aina!

Ja niin koneeni tärisi hillittömästi (ja toivoin, ettei se läikyttäisi sisältöään ympäriinsä...) ja valo ympäröi minut jälleen. Tällä kertaa en ollut peloissani.

*

*

*

*
*
*
*
*
*
*
*

Verhot. Oranssit verhot. Missähän olin nyt?

Raotin hieman verhoja - voisinhan olla vaikka teatterin lavalla. Eikä se olisi mukavaa. Muutenkin olisi hieman epäilyttävää, jos tulisin ulos paikasta, johon kukaan ei kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän.

Verhot osoittautuivatkin kuuluvaksi pukukoppiin, joka taas oli ilmesesti jonkin yleisen paikan vessassa. Onnekseni tyhjässä vessassa. Ikkunasta näin häivähdyksen tähtitaivasta, olisin siis toistaiseksi turvallisilla vesillä.

Kävelin jännittyneenä kohti vessan ovea.

Olin jonkin sorttisessa, autiossa puistossa. Muut simit olivat varmaankin nukkumassa kodeissaan. Kaikki hyvin siis tällä kertaa. Lisäksi mieltä lämmitti se fakta, että tämä paikka näytti reilusti mukavemmalta ja lämminhenkisemmältä kuin edeltävä Taikakaupunki. Hyrr, yhtä kylmää paikkaa saa varmasti hakea.

Kävelin pitkin puistotietä ja pian satuin näkemään maassa vanhan lehden. Hienoa! Saisin tarvitsemani tiedot tästä.

"Puuhalan laakso", sanoin hiljaa ääneen.

Silkasta uteliaisuudesta jatkoin lehden lukemista. Artikkelit olivat kieltämättä erikoisia ja mielenkiintoisia verrattuna minun nykyhetkeeni.

Yht'äkkiä silmiini osui oma nimeni. Nimeni! Ella Salmon! Miksi? Ahmin artikkelin läpi ainakin kolme kertaa. Kovin pitkä se ei ollut, mutta käsitteli jotakin kissojen hyväntekeväisyyttä tai vastaavaa höpsötystä.

Asunko minä ihan oikeasti vanhana Puuhalan laaksossa? ihmettelin itsekseni. Koskaan en kyseisestä kaupungista, tai kylästä, ollut kuullut - tietenkään - mutta paloin halusta tietää lisää. Koskaanhan ei ole hyvä nähdä itseään tulevaisuudessa, tai pitää ainakin varmistaa, ettei tulevaisuuden-minä näe nyky-minää. Mutta minä olen minä, ja...

...en voinut vastustaa kiusausta. Ei ollut kovin vaikeaa jäljittää kylän suurinta (kissa)hyväntekijää, ja pian seisoin "mökkini" edustalla. Perinteinen, punainen mökki. Aloin jännittää lähes yhtä paljon kuin ennen aikakoneeseen astumista.

Hiivin hiljaa ikkunan alle ja varovaisesti kurkistin sisään.

Mutta mitä?! Kissoja? Ja oliko tuo minä? Höperö kissaleidi? Nyt riittää! Tämän on pakko olla virhe! Missä sekin aikakone on sillon kun sitä tarvitaan?

Hiivittyäni tarpeeksi kauas talosta, lähdin juoksemaan. Hienoa, jälleen kerran metsässä.

Aikani juostua, kuin tyhjästä, vastaan tuli kuitenkin auto. Auto? Keskellä metsää? Ei se voi olla mitään muuta kuin...

...aikakone. Niinpä niin, oven avattuani näin kasan nippuloita ja nappuloita ja johtoja. Aikakone oli siis löytynyt.

Astuin kuskin paikalle ja käynnistin auton. Eihän se ihan DeLorean ollut, mutta kelpasi. Säädin tällä kertaa ajan menneisyyteen päin, nyt olisi minun aikani palata kotiin. Kissahöpsötys oli jo aivan liikaa!

Käynnistin auton ja löin tallan pohjaan. Aikani kaasuteltua metsäaukealla kirkas valo imaisi auton. Koti, täältä tullaan!

*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*

Avatessani silmäni, oloni oli hieman hassu. Muistini päättyi valon nielaisemaan autoon. Odotin olevani kotona, mutta tämä haju ei ollut tuttu eikä kotoisa. Se oli ennemminkin hieman kylmä ja kostea. Kivinen, ehkä jopa vähän homeinen.

Makasin sängyssä, ympärilläni vallitsi omituisten kuvioiden kirjo ja minutkin oli puettu erikoiseen mekkoon. Hälytyskelloni alkoivat soida.

Eikai vaan... Katsoin itseäni peilistä. Ympäristö oli hurjan vanhan näköistä.

Kävelin kohti ovea. Olin todellakin linnassa. Siitä se hieman homeinen haju tuli. Kävelin lasittunein katsein ulos.

Ja pysähdyin vasta linnan liepeille katsomaan kohti maisemaa. Maisemaa, joka oli kuin suoraan keskiajalta. Eikä vain kuin, vaan se myös oli. Menneisyyteenhän minä halusin...

Mutta ei minun nyt pitänyt NÄIN kauas tulla!

THE END